En ole ikinä osannut ottaa mielenkiintoni kohteita rennosti. Jos teen jotain puolivillaisesti, voi todeta sen olevan kiinnostukseni ulkopuolella. Urheilu ja fyysinen suorituskyky ovat olleet lapsesta asti tiiviisti mukanani. Ala-asteella halusin olla hyvä leuanvedossa ja aloitin päivittäisen leuanvedon harjoittelun. Viidennellä luokalla vedin leukoja 15 ja 20 leuan raja meni rikki ennen yläastetta.
Kilpailemaan en kuitenkaan ole tähän mennessä lähtenyt leuanvedossa, vaikka ajatus siitä on muhinut. Sen sijaan voimapunnerruksessa aloitin virallisesti kisaamaan 2014 syksyllä, jolloin aloitin myös urani voimanostajana. Ennen ensimmäistä kisaani olin harjoitellut penkkipunnerrusta 2 vuotta. Hyvät pohjat oli luonut reilu kahden vuoden nyrkkeily ja potkunyrkkeily harrastuksena jo ennen penkkipunnerrusta.
Silloinen nyrkkeilyvalmentajamme vahvisti 12-vuotiaan lapsen mielessä ajatusta kovan työn tärkeydestä tavotteiden saavuttamisessa. Harjoittelin kotona peilin edessä, lenkkeilin, söin niin paljon kuin napa veti ja harjoittelin kehonpainolla sekä kävin salilla. Ei hajuakaan treeniohjelmista. Valmentajakin oli vain nyrkkeilysalilla. Asiat kuin vahingossa menivät oikein ja fyysinen suorituskykyni nousi kohisten. Kehitys oli koukuttavaa ja harjoittelu jatkui entistä kovemmin.
Asiat kuitenkin tuppaavat menemään välillä päin persettä. Oikea polvi tulehtui pahasti nivelreuman takia. Ensin jäi potkunyrkkeily, sitten juokseminen ei onnistunut ja kunnon laskiessa into nyrkkeillä laantui. Kesä meni menojaan ja kahdeksannen luokan alussa päätin aloittaa salin, jotta kunto säilyisi edes jotenkin. Otin mallia muista saliohjelmista ja muokkasin itselleni polvea kuntouttavan ja peruskuntoa ylläpitävän ohjelman.
Kesti vain muutaman kuukauden, kun penkkipunnerrus ja varsinkin lisäpainoleuanveto koukuttivat. Peruskunnon kohottaminen oli muuttunut tavoitteelliseksi urheiluksi. Tekniikkaa hiottiin aluksi isän kanssa ja internetin ihmeellisestä maailmasta mallia ottaen. Selittää osaltaa mun hieman persoonallisempaa tekniikkaa, joka on mulla toiminut kuin junan vessa.
Leuanveto oli toinen kovasti harjoittelemani laji ja seiskan kuntotestien 23 toistoa muuttui 9.luokalle mennessä 31 toistoon ja saavutin pitkän ajan tavoitteeni, leuanvedon yhdellä kädellä. Lisäpainoja taisin vetää silloin reilu 35kg. Pikkuhiljaa polvi alkoi myös mahdollistaa maastavedon, joka kuntoutti jalkaa kovasti. Lopulta mukaan tuli myös kyykky aluksi boxille ja pikkuhiljaa syvään. Viimein 2014 uskaltauduin salikisoihin Äänekoskelle ja suoriuduin tuloksilla 140, 110 ja 180.
Tästä syttyi kipinä kilpailla. Tajusin viimein pärjääväni ja minulla oli käsissäni kaikki mahdollisuudet menestyä. Kävin kahdet voimapunnerruskisat ja yhdet voimanostokisat sinä syksynä. Seuraavana vuonna ylitin itseni ja nappasin M17 -66kg sarjan Suomen mestaruuden sekä 4 SE:tä. Missasin tämän jälkeen kahdet arvokisat, mutta lopulta sain haluamani tänä syksynä Italiassa.
Jokaisessa kisassa olen antanut kaikkeni. Kuten lapsena nyrkkeillessä opin, ikinä en ole lähtenyt häviämään. Lähes jokaiseen kisaan olen myös pakottanut itseni, koska olen halunnut todistaa itselleni pärjääväni ja pystyväni ylittämään itseni. Joka kerta matka kisoihin on ollut täynnä kipua, jonka voisi välttää ottamalla löysemmin. Se vaan ei sovi minulle.
Tuottaa tuskaa mennä nostamaan tietäen, että tulos ei ole hyvä. Siksi teen aina kaikkeni ja yritän niin kauan kunnes onnistun. On itse koettava se keveys, jonka onnistuminen saa aikaan uuvuttavan työn jälkeen. Sitä tunnetta jää aina ikävöimään ja se saa monet kisaamaan aina uudelleen. Minut saa kisaamaan kuitenki epäonnistuminen ja halu olla parempi, kuin viimeksi.
Mikään ei ole yhtä perseestä, kuin epäonnistua kaiken panostamisen jälkeen. Tuntuu kuin kaikki työ valuisi hukkaan. Kuitenkin epäonnistumisesta jää halu todistaa pystyväni parempaan. Mikään muu ei motivoi paremmin, kuin epäonnistuminen. Luonteelleni on vain mahdotonta sulattaa täydellinen tappio.
Kisaan siis, koska haluan olla aina parempi. Varmasti moni urheilija jakaa saman ajatuksen. Motivaatio kisata tulee myös tunteesta, että voin pärjätä ja voittaa jotain. En pidä kisojen tuottamasta paineesta, mutta se on siedettävä saavuttaakseen jotain. Pidän kisoissa vain niiden loppumisesta, mutta treenaamisessa pidän sen loputtomuudesta. Kaikki aikaisemmat kokemukset ovat vaikuttaneet nykyiseen motivaatiooni ja tulevat vaikuttamaan.
On hyvä palata joskus aivan alkuun. Minua motivoivat erilaiset asiat treenaamaan ja kilpailemaan. Sisäinen maailmani on kuitenkin pääroolissa molemmissa. Olen aina motivoinut itseäni ja luonut sen mikä nyt tuottaa haluni olla parempi. Itsestä sen täytyy lähteä, mutta myös muiden tuki on joskus tarpeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti